Onkin aikamoinen yllätys, että pienessä ja hiljaisessa Jyväskylässä minua joskus ahdistaa, sen takia, että tunnen olevan aina ympäri ihmisiä ja päinvastoin että ihmiset olevat aina minua lähellä.
Yksinäisyydestä kärsivät ihmiset sanoisivat varmaan että minun valitus ei olekaan aiheellinen, sillä heilläkin haluaisivat kokea sitä ihmissuhteiden riemua ja iloita ystävien täydestä elämästään. Rehellisesti sanottuna, olla joskus yksinäisenä ei ole sinänsä mitään huonoa – siihen tuntemaan ollaan, itse asiassa, keksitty oikean nimen, nimittäin yksinoloa.
Olen kyllä kiitollinen että vaikka Suomea usein leimataan ”Masentuneiden-ihmisten-kylmä-ja-pimeä helvetiksi”, elämä täällä – ainakin minun omasta, eli opiskelijan, näkökulmasta – on erittäin värikäs, virkeä ja yllättää päivittäin. Tavatessani ihmisiä en ikinä ajattele huonoista asioista, vain pystyn elämään siinä hetkessä ja sillä lailla nauttia kaikista kauniista ja mielenkiintoisista, mitä Suomessa on.
Silti myönnän olevani rasittaneena niistä jatkuvista vuovaikutuksia, jotka estävät tavallaan minua omista ajatuksistani sekä tarpeistani. Kotiin palattuani väsyneenä eräänä iltana tajusin että viime aikoina en ole oikeastaan tehnyt mitään minua varten, vain olin ollut muille hienona emäntänä, hauskana ja huvittavana kaverina, tutkimuksen koehenkilönä, tai villinä juhlien hahmona. Tulevan kirjatenttini takia, päädyinkin eksyä 500-sivujen metsässä. Iltaisin orjatyötä tekevä meikäläinen ei uskaltanut edes harkitsemaan sitä hetkeä, kun saa vihdoin sitä viimeistä sivua luetuksi. Aikaa viettämässä sen kirjan seurassa oli suoranainen tuskallista, joten tiedän sen lisäävän tunteman siitä, ettei mitään omista tekemistä johtuu omasta aikomuksesta. Syyllinenkin on myös sitä Naamakirja, tai toisenlaiseksi ”Pirun-väline”, jonkin avulla pääsin, jonkin aikaa sitten, tappamaan aikaa nauraen kavereiden laittamille kuville. Nykyään kuitenkin se on muuttunut stressi-lähteeksi, sokeeraamalla minua saadessani sen kymmenes kutsun juhlaan, tai sen tuhannes viestin kaverilta, joka tiedustelee mitä minulle kuuluu, tai päinvastoin kertoo omasta elämästä. Alkaa jo kyllästyttää…
Älä siis tule pyytämään minua kahville, tai baariin! Eiku, vitsailen vaan. J
Päätin vain, että nykyhetkestä varaan aikaa minulle, johon ei kuulu naamakirjoja, apulaistehtäviä, opintoja, eikä kai sitä café-libria (sieltä löytyy tietyn määrän tuttuja…).
Lähden siis kuntosalille. Siellä, olen rauhassa. Onneksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti