Tekstimuisto hämärästä, synkeästä menneisyydestä

Joku kaveri sanoi tänään huonot kaverit olevaan harmillisia terveyteen.

Mutta miten voidaan määritellä ”huonon kaverin”? Tai miten, sen seurauksena, voidaan määritellä ”huonon ihmisen”?

Se vaatii, ainakin minusta, aikamoista pyrkimystä. Itse, en pysty arvostelemaan. Usein inhimillisiä virheitä ovat sallituneita. Ja heiltä, joka väittää, että ihmisen täytyy aina seurata selkeän käytöksen linjan, voin pyytää heidän itse pyrkivän rajoittamaan oman kaytöksensä näin. Just nähdäkseen jos se onnistuu.

Sillä se ei onnistu. Kahdessakymmenessäneljässä tunnissa ihmisten tunteita vaihtelee jatkuvasti: kun yö ja valo, kuin aurinko ja sade. Massennus ja ilo. Itku ja nauru. Se on elämän suola. Ilman sitä, maut häviävät, innostus sammuu. 

Kirjoittaessani tätä, kyynelet nousee silmiin. Onko mun elämän suola sitten liian rajua? Onko siitä liikaa? Miksi se maistuu niin raikkaasti suuhun? Miksi, edelleen, aina pyrkin vakuttaamaan itseäni sen olevansa ”oikea”juttu mutta samalla salaisesti toivon sen, lopuksi, muuttuvan?

Ihmiset, tai ihminen, jonkun kanssa on nauranut ja itkenyt, nyt lisää painetta. Suolainen maku ei suostu muuttumaan neutraliseksi. Maku kestää, ja mulla on jano. Jano jatkoon. Nyt hypätään yhdessä syvään veteen. Nyt on aika lähteä kiipeämään korkean vuoren. Ongelmaksi ryhtyy silloin se, että ihminen ei halua ottaa mun kädestä kiinni. Tunteiden vaihtelussa en enää viihdy. Etsin, sen sijaan, epävarmaa tasapainoa, jolloin huikeat aallot iskee meille seisoessamme hiljaisessa hiekkarannalla. 

Onko siis huono ihminen kun se ei anna vakuutuuksia tulevaisuuteen? Sillä hänen kanssa unohdetaan varmuuden. Kätkettyjä merkityksiä oppitaan rakastamaan. Lausettu sana on tarkoituksen vastakohta. Rivien välistä pitää ryhtyä lukemaan. Lisää suola.

Ja en ole yhä valmis lähteä pois hänen otteesta. Outo. Ehkä mäkin on huono ihminen, huono kaveri. Odotan kai hänestä liikaa. En pysty lukemaan itse niitä harvoja annettuja oivalluksia. Mitä on nähty, niin onkin vähitellen pyyhkinyt pois mielestä. Epäily, minkä kanssa elän päivittäin.

Hän muuttuu hetkessä, muttei vuodessa. Hän puhuu rakkaudesta minua inhoen. Ja hän välittää samalla kun hän kääntää katseensa pois minusta.

...

Huikea kiitos hänelle, hänen vuoksi olen tuntenut olevan elossa.

Yksinolo ei olisi pahitteeksi

Onkin aikamoinen yllätys, että pienessä ja hiljaisessa Jyväskylässä minua joskus ahdistaa, sen takia, että tunnen olevan aina ympäri ihmisiä ja päinvastoin että ihmiset olevat aina minua lähellä.

Yksinäisyydestä kärsivät ihmiset sanoisivat varmaan että minun valitus ei olekaan aiheellinen, sillä heilläkin haluaisivat kokea sitä ihmissuhteiden riemua ja iloita ystävien täydestä elämästään. Rehellisesti sanottuna, olla joskus yksinäisenä ei ole sinänsä mitään huonoa – siihen tuntemaan ollaan, itse asiassa, keksitty oikean nimen, nimittäin yksinoloa.

Olen kyllä kiitollinen että vaikka Suomea usein leimataan ”Masentuneiden-ihmisten-kylmä-ja-pimeä helvetiksi”, elämä täällä – ainakin minun omasta, eli opiskelijan, näkökulmasta – on erittäin värikäs, virkeä ja yllättää päivittäin. Tavatessani ihmisiä en ikinä ajattele huonoista asioista, vain pystyn elämään siinä hetkessä ja sillä lailla nauttia kaikista kauniista ja mielenkiintoisista, mitä Suomessa on.

Silti myönnän olevani rasittaneena niistä jatkuvista vuovaikutuksia, jotka estävät tavallaan minua omista ajatuksistani sekä tarpeistani. Kotiin palattuani väsyneenä eräänä iltana tajusin että viime aikoina en ole oikeastaan tehnyt mitään minua varten, vain olin ollut muille hienona emäntänä, hauskana ja huvittavana kaverina, tutkimuksen koehenkilönä, tai villinä juhlien hahmona. Tulevan kirjatenttini takia, päädyinkin eksyä 500-sivujen metsässä. Iltaisin orjatyötä tekevä meikäläinen ei uskaltanut edes harkitsemaan sitä hetkeä, kun saa vihdoin sitä viimeistä sivua luetuksi. Aikaa viettämässä sen kirjan seurassa oli suoranainen tuskallista, joten tiedän sen lisäävän tunteman siitä, ettei mitään omista tekemistä johtuu omasta aikomuksesta. Syyllinenkin on myös sitä Naamakirja, tai toisenlaiseksi ”Pirun-väline”, jonkin avulla pääsin, jonkin aikaa sitten, tappamaan aikaa nauraen kavereiden laittamille kuville. Nykyään kuitenkin se on muuttunut stressi-lähteeksi, sokeeraamalla minua saadessani sen kymmenes kutsun juhlaan, tai sen tuhannes viestin kaverilta, joka tiedustelee mitä minulle kuuluu, tai päinvastoin kertoo omasta elämästä. Alkaa jo kyllästyttää…

Älä siis tule pyytämään minua kahville, tai baariin! Eiku, vitsailen vaan.  J

Päätin vain, että nykyhetkestä varaan aikaa minulle, johon ei kuulu naamakirjoja, apulaistehtäviä, opintoja, eikä kai sitä café-libria (sieltä löytyy tietyn määrän tuttuja…).

Lähden siis kuntosalille. Siellä, olen rauhassa. Onneksi.

Kauhetarina saunasta

Jos istut vaikka hiljaisessa luokassa, kun vain opettajan puhetta kuuluu ja ei mitään tulee seinän läpi, sä varmasti tulet ihmettelemaan oudosta äänestä, joka muistuttaa sihinaa, ilmanpoistoa renkaalta, tai jopa videopelia.

Se on mun rakas vesipullo, se, mitä mulla on aina mukana, se, miltä otan tärkein elämän elementti: vettä.

Se on aina mukana, se laulaa kun sitä käytetään – hauska ääni johtuu, fyysikan mukaan, erosta sisä- ja ulko-painojen välillä . Ja vesipulloni edelleen laulaa mun vieressä. Miksi ihmeessä kuivailen mun vesipullon outoa käytöstä ja en ole sängyssä?

Siksi, että täytyy sitä tyhjentää monta, monta kertaa, ennen kun saan mun kehon veden prossentin uudestaan normaliin määrään.  Vesihukka, miten? Eihän Jyväskylässä ole hellettä!

Tilanne selittyy näin: sain tilaisuuden eilen osallistumaan mielenkiintoiseen tutkimukseen, joka tutkii miten keho reagoi kahden kymmenen minuutin saunan jakson jälkeen. En ole kovaa saunatyyppiä, eikä jään saunaan enemmän kuin viisi minuuttia kerrallaan. Eli eilen mun oli pakko istua saunassa neljä kertaa pidemmän kuin tavallista; vielä pahempaa, mun piti heitellä kolme kertaa löyryä joka kolme minuuttia. Helvetin kuuma, helvetin höyryä. Kestin kuitenkin tätä kärsimystä koska haluasin auttaa mun tutkijana olevaa ystävää suorittaa tutkimustaan. Hikoilin kuitenkin sikana paljon, ja valitettavasti juomia ei sallittu saunassa tutkimuksen aikana. Ai, musta otettiin saunaa ennen ja saunan jälkeen kaksi pientä pullolista verta.Veri koostuu puoliksi vedestä, eli lisää vettä meni pois. 

Ehkä mä olin niin onnellinen kuin lähdin pois, että sen jälkeen unohdin kokonaan juoda tarpeeks...

En mä haluu kuvailla edelleen miten hauska se on herätä yön keskellä ja huomata että ”hei, ihan kamala olo”, mutta voin vain neuvoa:

Ottakaa aina mukaan saunaan vaikka kaljatölkin, vesipullon, mehulasin tai jotakin vastaava, jos siellä aiot istua pitkään.

Sauna on kivaa, mutta juomat on jopa kivempaa!

Nyt saa valittaa

Tuijotan epätoivoisenä mun kotipihaa ja hyökkään: mahdotonta liikkua ilman pelkoa että kohta mun pakarat törmäävät kylmään ja kovaan asfalttiin. Joo, mun kotipiha muuttui suuriksi jäähalliksi, jossa ei viihdytä, vain pelätään pahinta. 

Silmat tarkkasti pidetyt tieeseen, mä ryhdyn kävelemään varovasti: toivon mukaan, mä saapun perille ehjänä. Toki, en ole tyytyväinen, mun tekee mieli valittaa, ja valittaa vieläkin – mä olen siis oikealla tuulella, sillä Jyväskylän Yliopiston valitus viikot alkaavat huomisesta asti. Ensimmäinen valitukseni on siis epäturvalliset tiet, jotka tulevat kevään tuoksun kaveriksi. Mitäs muuta?

Yliopiston ruoka on suurin pirteen hyvä, ilmapiiri café Librissa ihan oko, uuden asunnon sain vihdoin kuntoon...joten ei kovin paljon valitettavaa. Silti, Jylkkärissä ilmestynyt kolumni korostaa sitä, että valittamista pidetään huonona asiana, vaikka se olisikin täysin päinvastoin: se on itse asiassa ajattelevan ja aktiivisen ihmisen merktitys.

Tällainen ihminen mäkin taidan olla. Saman tien kun ajattelen että ”noh sit on pakko keksiä äkkiä jotakin” yllätävän pitkää valituslistaa syntyy. 

-          Ehkä mun kotimaan nykyinen tilanne olisi hyvä lähtökohta, siitä voisin kirjoittaa vaikka parikymppiä sivua mutta poliittinentajuani on melko heikkoa joten parasta on jos aihe jää koskematta. 

-          Miksi ihmeessä S-ryhmän hinnat ovat –  hiukan, onneksi – kalliimpia kuin Prisman? En kyllä usko että joku voisi vastaata tähän!

-          Kaikki opintoihin liittyviä hommia ärsyttävät minua silloin tällöin – huolimatta kuinka sinikkäästi yritän suorittaa annettuja tehtäviä aina jotakin puuttuu; ainakin niin mun professori luulee. Joskus tuntuu siltä että joku pieni piruinen ääni kuiskaa mun korvaan: ”hei, et ikinä saa sen gradun valmiiksi...”

-          Miksi perussuomalaiset halutaan valtaan? Ymmärtääkseni Timo Soinilla on hieman liiankin raadikalisia käsityksiä, joiden perusteella Suomi palaa reilusti mennyt aikaan. Mikä hyötyä olisi valita siis hänet pääministeriksi? 

-          Onks vielä jotakin...ai niin, Ruotsissa tehty kännykkäni ei enää suostu toimimaan ilman  säännöllisiä ”kahvi taukoja”... Ja yllätys yllätys, tästä en pidä yhtään!

Näin se on.

Mä olen todella hämmästynyt siitä, miten elämä on joskus niin monimutkamukainen . Se voi johtua pelkästään ihmisistä joiden kanssa olen yhteyksissä, tai sitten omasta aloitteesta. Jossa tapauksessa ei ole helppo ymmärtää aikomuksia eikä syitä.

Onko se niin sitten että ei voida kontrolloida mitään elämässä? Riippuuko kaikki toisista?

Omasta kokemuksesta olen oppinut sitä, että sinä itse voit tehdä muutoksen omassa elämässä jos mielessä pitää aina erästä pääkäsitystä: Luopuvuus ei vie mihinkään. Jos jotakin tulee ongelmaksi, sitten valitusta on turhaa tehdä. Asiat, jotka aiheuttavat kärsimystä voi poistaa mielestä sekä elämästä tekemällä jotakin aivan mieletöntä: ryhtyä mielellään kärsimään vielä enemmän niiden takia, kunnes kärsimys häipyy. Ryhtyä kärsimään lauseena on täysin oma keksintö, ja se tarkoittaa sitä että omaa velvollisuutta on aina kohdata ilman pelkoa mitä pelkäät enemmän. Siihen ei mahdu kuitenkin mitään vihaa eikä kärsimättömyyttä.  

Se viime aikoina, muutama asiaa pyörii mielessäni löytämättä ratkaisua. Ne oli asia, joiden takia en ole nukkunut hyvin öisin, olen nähnyt painajaisia ja olen huutanut pari kirosanaa.

Luulin niitä tärkeäksi, ja sen seurauksena en uskaltanut koskea niihin eikä etsiä tietä ongelmaa ympäri.

Mutta pinna kiristyi jossakin vaiheessa niin pahasti, että rupesin tajumaan että mulla ei ole mitään muita vaihtoehtoja kuin mennä rohkeasti niitä vastaan. Todennäköisesti tämä loukkaus satuttanee minua mutta täytyy aina ottaa riskejä. Sillä mä haluun päästä eteenpäin.

Taistelun jälkeen, koko maailma näytti erilaiselta. Olen aina pitänyt itseäni vapaana henkilönä. Mutta ilmaisesti, mun sinisellä taivaalla oli kuitenkin joku iso, harmaa pilvi, joka haihtui heti kun ymmärsi että mä tiedän hänen olemassa siellä. Toivon, etten kaipaa sitä tulevaisuudessa.

Ensimmäinen askel siihen täyteen vapauteen toteutin eilen, kun hyppäsin toiseen maailmaan, toisen ihmisen maailmaan. Fiilis tuli mulle yllätykseksi: mä tunsin jotakin uutta, joka avautui mulle niin helposti ja luonnollisesti etten pystynyt uskomaan että se on totta. Hassu kun tottuneena huonoihin käytöksiin päädyin luulemaan että koko maailman on tehty ainoastaan huonoista aineksista.

En tiedä mihin tämä voi viedä – mutta totta se oli.

Niin paljon jää vielä kysymättä

Tällä hetkellä  valitan aika paljon siitä, että opinnot ei sujuu ja että sen gradun tekeminen on pelkästään tuskaa, ei mitään hyvää eikä hyödyllistä. Mutta sen pettymyksen takana, voin todistaa että kaikki opinnot menee hyvin ja valmistun piakkoin maisteriksi.

Nyt täytyy miettiä ”mitäs sen jälkeen”? Haluaisin jäädä Suomeen sillä tunnen itseäni onnelliseksi täällä ja ei ilman syytä: miltään muualta  et voi löydä niin lämmin saunamakkaraoluttahiihto rakastavaa porukkaa vaikka jos ulkona on kakskytviis astetta pakkasta. Tunnelma Suomessa on, yksinkertäisesti sanottu, mahtavaa. Mutta Suomi varmasti menettää osan sen taikasta jos yks juttu joutuu puuttumaan: kolme kirjainta. T Y Ö. 

Mitä jos biomekaniikan maisterina mulla ei ole mitään mahdollisuksia olla työllistänyt? Tai mitä jos mä löydan töitä jossa en viihdy? Ikäviä kysymyksiä. Vastauksen ensimmäiseen kysymykseen kyllä voisi keksiä ne 8,5 % Suomessa olemassa työtöntä. Vastauksen toiseen kysymykseen saattaa tietää paljon enemmän ihmisiä – kai melkein koko maan työntekijät. 

Joku voisi sanoa mulle: ”Älä stressaa, hymyile vaan!” Noh kyl mä hymyilen ja onneksi minä ja stressi ei ole niin hyviä ystäviä (purkan stressiä tehokkaasti treenämällä). Mutta ”valitettavasti” mä olen ajatteleva henkilö joka mietti joskus tulevaisuutta ja pelkää että ellen löydän jonkinlaisen työn, Suomi ei mahdu tulevaisuuteen. Syistä joista mä en edes itse ymmärtää mutta tietysti tunnistan, en tahdo palaamaan Kyprokselle – ei vakituisesti.

Mutta ainakin lomaa varten haluaisin kyllä hypätä koneeseen ja siirtyä lämpimempään keliin. Kuka voisi siitä kieltäytyä, kun Suomessa on nyt niin hirveästi kylmää?

Jos kone ei löyty helposti, saunakäynti ei ole muuten yhtään huono idea. :)

Alla olevasta kuvasta voitte ihalla oman ratkaisun pakkasta vastaan: hiki virtaa ensimmäisestä minuutista.

 

Okei, meidän Heidi-opettaja sanoi tänään että se kuuluisa bloggi ei pelkästään kuuluu kussin sisältöön, mutta että siihen voidaan kirjoittaa mitä vaan tulee mieleen. Väitän usein että rakastan kirjoittamista, ja että kaikista mahdollisista taidoista juuri sitä mä osan erittäin hyvin. Mutta edellinen lause koskee ainoastaan kirjoittaminen englannin kielessä, sillä kun yritän kirjoittaa suomeksi lopputulos on joko täynnä virheitä, tai sitten se on liian yksinkertäistä, jopa tyhmää – ainakin siltä se mulle vaikuttaa. Vihdoin suostuttelin itseäni että se ei auta oppimiseen olla niin ankkara minua varten eli lopuksi päätin että: kirjoitan tähän blogiin kuinka usein kuin mahdollista.

Seuraavaksi tulee lista johon kuulu viisi satunnaista asiaa mun päivästä; mitä mä on tehnyt, mitä en ole tehnyt, miksi ja miksi ei. 

• En pystynyt juoda mun kahvi loppuun tänään – oliko se pahanmakuista, tai mitä...? Hoh mikä vitsi, kyllä myönnän että en ole maailman paras kokki mutta pikakahvi onnistuu AINA: ei tarvi mitään muuta kuin kuuma vesi ja muki. Kahvi jäi keskelle, sillä mun piti pukeutua ja lähteä äkkiä kotoa, muuten mä olisin ollut myöhässä tuntiin - tai sitä mä luulin...kuin syöksyin luokkaan sitten huomasin että tunnin alkuun on vielä 15 minuuttia jäljellä... Voi ei!!

•    En ole syönyt kunnollista ruokaa tänään – tällä kertaa joo, se oli todella huono ateria, sellainen ateria että saat ainoastaan Lozzilta, kello 4 jälkeen. Mautonta ja kylmä, se erittäin omituinen kasvissekoitus jäi mieleen vain yhden asian vuoksi: että se jäi myös lautaseen syömättä.

• Mä olen laittanut vihdoin kakki kuvat otettu mun Kyproksen-loman aikana FBiin. Kaverit saavat  ihastumaan satumaisia maisemia, haaveilemaan meresta ja aurinkosta ja tavallaan tutustumaan mun perheeseen sekä kyproslaiseen ruokaan. Mutta varmasti heillä on nyt yksi tärkeä kysymys: Miksi ihmeessä muutit pois paratiisesta ja tulit meille, kylmään, pimeään ja masentavaan Suomeen? Kaikille suomalaisille mulla on vain yksi sanottava: Kuka tarvi aurinkoa ja mereä, kun Suomessa on niin paljon ihanaa, pehmeää LUNTA?!?

• -Tän listan numero 4 hävettää mua aika paljon. Okei, mulla oli erittäin hyviä aikomuksia, mä haluaisin opiskella niin kovasti! Rehellisempi en voi ikinä olla. Mutta, mitä taas tapahtui? No, mun piti vastata puhelimeen kun mun kyproslais-muuttunut-Ranskaan kaveri soitti mulle; emme ole puhuneet reilun kolmen kuukauden aikana. Kun meidän keskustelu loppui, mun teki mieli kirjoittaa blogia. Eli ehkä seminaariin töitä en ole koskenut, mutta olen opiskellut sen sijaan suomea. Siis ei mitään niin pahaa ettei jotakin hyvääkin!

-           

•  Raskkain, rasittavin, hulluin mutta myös mielyttävin: sellainen oli mun treenit tänään. Osallistuin kuin joka tiistai cycling-interval tuntiin. Luvassa:  nopeat tempot, sykkeen noussut taivaalle, ja jalat taynnä maitohappoa. Mutta tänään oli erikoinen päivä, sillä tunsin mun oloni olevan erittäin vahvaa ja reipasta. Ja vihdoin en muistanut mitään kärsimydestä (koska siitä sillä oli, varmasti) mutta vain yksi ajatus pyöritti mielessä: Mä on ylitäänyt itseäni tänään – onpas mahtava fiilis!

 Puhumalla urheilusta:

Tässä yksi parhaimmista huippu-urjeilijoista nykyään: Numero 1 maailmassa, upea tennis-pelaaja ja viime aikoina tullut alusvaateiden malliksi Calvin Kleinin mainoksessa, Rafael Nadal. Espanjalainen ihmemies ei jää mitään muille kun kyseessä on tiittelia ja pokaalia; tässä hän yrittää syödä hänen vasta-voittanut Wimblendonin pokaalin. Juoruiden mukaan hän onnistui siinä yhtä hyvä kuin tennis-pelamisessa!